Novellikokoelmat ovat mielestäni erinomaista luettavaa. Ne ovat monipuolisia, niitä voi lueskella sopivasti pala kerrallaan ja ne ovat parhaissa tapauksissa myös hyvin viihdyttäviä. Hieman harmi, että niitä julkaistaan nykyään melko vähän. Tämäkin on jo 80-luvulta.

Skiftesvikin Suolamänty lähtee liikkeelle hieman verkkaisesti, mutta nopeasti alkaa vauhti kiihtyä kuin höyryveturissa. Kieli on hauskaa ja elävää ja tarinoihin uppoutuu jo parin sivun jälkeen niin sisälle, että yllättyy kuinka se nopeasti päättyykin. Sen jälkeen tulee taas toinen, täysin erilainen kertomus.
Parasta näissä novelleissa mielestäni on kuitenkin niiden kekseliäisyys. Vai mitä sanotte Taistosta, joka yleensä tekee kolmen miehen työt sahalla, mutta äkkiä kuin luonnonoikusta ryhtyykin pitämään konserttia työaikanaan? Entäpä "sahantarkastaja", joka kuljeskelee sahalta toiselle omatekoisissa virkavaatteissaan herätyskello repussaan? Kaikki tietävät, ettei hän ole mikään oikea virkatarkastaja, mutta siitä huolimatta kaikki haluavat tarkkaan kuulla mitä sanottavaa hänellä on. Entä minkälaisen tarinan mahtaa kätkeä sisälleen itse kirjan nimeksikin valikoitunut suolamänty?
​

Tuntemattoman Sotilaan Hietanen, Rokka, Lammio, Rahikainen sekä myös Riitta Oja ja Kari Luoto sijoitettuna nykypäivän hektiseen ja ahdistavaan yritysmaailmaan. Pieni epäluulo saattaa lukijan mieltä kaihertaa ennen kuin luku-urakka on alkanut.
Kirja on kuitenkin mitä mainiointa luettavaa heti alusta lähtien. Matti Rönkä on yleisesti mielletty dekkarikirjailijaksi, ja onkin ilo nähdä, että myös hieman toisenlainen tyylilaji onnistuu hienosti. Oikeastaan niin hyvin, että onkin vaikea muistaa, että kyseessä on dekkarikirjailija.

Tarina kulkee hyvin, huumorin ja draaman säestämänä. Toimistomaailma on kirjoittajalle selvästikin hyvin tuttua, sen verran aidosti (puhun omasta kokemuksestani) erilaiset tilanteet ja aiheet kuvataan.  Taas kerran oikein suositeltava kirja.
​

Tanskalaisen Ane Rielin Pihka saavutti näkyvyyttä muutama vuosi sitten Suomessakin. Kirjan on suomentanut Katriina Huttunen.

Pihka on kummallinen kirja. Mutta niin hyvät kirjat usein ovat: Kaikki isäni hotellit ja Valkoinen kohina tästä vaikkapa pienenä otantana. Toisaalta kummallisuus ei takaa kirjan hyvyyttä. Pihkassa on kyllä paljon hyvää. Kerronta on juuri sopivan painoista. Tarinan muuttuvat näkökulmat ovat kiinnostavia. Juonestakaan ei puutu yllättävyyttä. Mutta kantaako se? Sen voi vain lukija itse päättää. Vaikka juoni on melko hulvaton, se on myös jopa realistinen. Siinä on aitoa kauhutarinan  otetta.

Mukaansatempaavaa luettavaa, jota voi kukin lukea niin syvällisellä tasolla kuin haluaa, sillä Pihka toimii yhtä hyvin kevyenä dekkarina kuin psykologisempanakin kertomuksena.

Hauska, hervoton ja hävytön. Sellainen on Tuomas Kyrön merkittävämmäksi teokseksikin kutsuttu Kunkku.

Kukaan ei kirjoita niin kuin Tuomas Kyrö. Hänen ansionaan on omalaatuinen, naivistinen tyyli, joka synnyttää lyhyitä ja helposti sulatettavia lauseita lukijan ahmittavaksi. Lähes jokaisessa lauseessa on jokin odottamaton juttu tai koukku. Kyrön kirjat ovat puhdasta huumoria kyrömäisimmillään. 
Kirjat varmasti jakavat mielipiteitä, mutta faneille tämä fantasialliseen ja vaihtoehtoiseen maailmanjärjestykseen perustuva teos on mitä antoisinta luettavaa, sivuja on pitkälti yli 500.

​Tämä teos ei ole syyttä eräs merkittävimmistä amerikkalaisista 80-luvun romaaneista. Ensi alkuun saattaa ajatus vuonna 1985 julkaistusta kirjasta - siis ajalta ennen internettiä, somea tai edes matkapuhelimia - tuntua vieraalta. Kirjan täytyy olla pahasti ajan syömä. Kieltämättä kirja keskittyykin paljon 80-luvun keskeisimmän median eli television ympärille.

Valkoinen Kohina on kuitenkin ajaton teos, jonka sisältö ei määrity ympäröivän maailman ja teknisten puitteiden kautta. Tämä minämuotoon kirjoitettu romaani ei ole arvatenkaan myöskään niin kevyttä luettavaaa, sillä toisin kuin vaikkapa dekkarit, joissa tärkeintä on juoni, on Don De Lillon tekstissä taas enemmän merkitystä sillä, miten asiat sanotaan. Ainakin itse luen lauseet usein moneenkin kertaan. Ne ovat niin omaperäisiä ja yllättäviä. Ja hauskojakin.

Vaikka jotkut luokittelevat tämän romaanin komediaksi, niin itse en niin tee, vaan pidän sitä pikemminkin psykologisena kasvukertomuksena kuolemanpelon kiusaamasta miehestä, Jackista, ja hänen suhteestaan vaimoonsa ja perheeseensä. Juoni on keitetty kokoon monenlaisista aineksista: on Hitleriä, supermarketteja, myrkkypilviä, aviorikos ja onpa lopussa hieman pyssynkin paukuttelua. Sen enempää emme halua kuitenkaan juonesta paljastaa

Jos haluat omaperäisen, hieman hullunoloisen lukukokemuksen, niin suosittelemme Valkoista Kohinaa.

​Arvio 4 / 5​